Kevät 2019, eduskuntavaalipaneeli jossain päin Helsinkiä. Kaikki kysymykset ovat menneet mallikkaasti aina valtion taloudesta päästökauppajärjestelmään. Sitten se tulee: Oletko feministi? Sydän hyppää kurkkuun. Kannatan tasa-arvoa, mutta en minä halua kutsua itseäni feministiksi. Toisaalta pitää valita, valitsenko sen puolen, jossa olen perussuomalaisten kanssa samalla puolella. Leimatuksi tasa-arvotyön vastustajana. Nostan käteni varovaisesti ylös. Tämän tapahtuman jälkeen kipuilin, kääntelin ja vääntelin sanan kanssa vielä useaan otteeseen.
Olen aina kannattanut tasa-arvoa ja yhdenvertaisuus on aina ollut itselleni keskeinen arvo politiikan tekemisessä. Minulle kukaan ei ole koskaan ollut parempi tai huonompi kuin joku muu omien ominaisuuksiensa perusteella. Olen tunnistanut, että tasa-arvo ei ole valmis, mutta silti minun on ollut kovin hankala sanoa sitä ääneen. Kun olen kypsytellyt asiaa mielessäni, olen vihdoin jo hetken ajan ollut valmis sanomaan sen: olen feministi. Ja sydämeni on oikealla.
Nykypäivän keskustelussa tuntuu siltä, että feminismi on ismi, jonka vihervasemmisto on ominut itselleen. Feminismiin liitetään niin paljon asioita, että on vaikea pysyä perässä. Jos kuitenkin pohditaan, mitä kokoomuslainen feminismi on pohjimmiltaan, on se kaikessa yksinkertaisuudessaan vapautta ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Vapautta olla oma itsensä, vapautta toteuttaa itseään ja elää elämäänsä juuri parhaaksi näkemällään tavalla niin, ettei loukkaa toisen vapautta. Mahdollisuuksien tasa-arvoa niin, että yhteiskunnan tulee varmistaa se, että yksilön ominaisuudet, kuten sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen, määrittele sitä, miksi kukakin voi omalla ahkeruudellaan tulla.
Jotkut sanovat, että arvot pehmenevät monella iän myötä. Oman poliittisen ajatusmaailmani muotoutumisessa ei kuitenkaan ole kyse siitä. Kutsuisin sitä ennemminkin kehitykseksi. Mitä enemmän yhteiskuntaa tarkastelee ja tiedostaa, millaisia haasteita tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumisen saralla on, sitä enemmän tuntuu siltä, että tehtävää riittää. Naiset kantavat päävastuun lapsista perhevapaiden aikana ja niiden jälkeen, naiset ovat riski työnantajalle, armeijan kutsunnat kohtelevat eri sukupuolia epätasa-arvoisesti, työmarkkinat ovat sukupuolittuneet. Miehet ovat usein huonommassa asemassa erotilanteissa ja naiset pelkäävät liikkuessaan yksin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Niin kauan, kuin tällä listalla on yksikin kohta, ei tasa-arvotyö ole valmis.
Syy sille, miksi feminismi sanana on ollut minulle vaikea paikka on ne keinot, joita vihervasemmisto nostaa esille. Olen täysin samaa mieltä siitä, että päättäjien tehtävä on voida tarkastella ympäröivää yhteiskuntaa ja siellä esiintyviä syrjiviä ja epätasa-arvoa luovia rakenteita, mutta keinot ratkaista ongelmat ovat eriävät. Kokoomuslaisessa maailmassa keskeistä on se, että sen sijaan että paremmassa asemassa olevia painetaan alaspäin, heikomassa asemassa olevia nostetaan ylöspäin.
Tasa-arvo ei ole tykkäämiskysymys. Se on tekoja sen eteen, että ihmisen ominaisuudet eivät määrittele sitä, miltä ihmisen koulutuspolku, urakehitys, taloudellinen tilanne tai vanhuus näyttävät.
Tiedän omassa puolueessanikin olevan ihmisiä, joille f-sana on vieläkin kirosanaan verrastettavissa. Ei siksi, että he eivät kannattaisi tasa-arvoa, vaan siksi, että feminismi koetaan vihervasemmiston omimaksi aatesuuntaukseksi, jossa pyritään painamaan muita alas. Mitä harvempi kokoomuslainen kokee feminismin omakseen, sitä vaikeampi tasa-arvoa on edistää kokoomuslaisesta näkökulmasta.
Kokoomusnuorten ruotsalaista sisarjärjestöä Moderata Ungdomsförbundia lainaten, olen feminist och höger, feministi ja oikealla. Ja sanon sen ylpeästi ääneen.
Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!
Veera Hellman 